Atomirotan Mikko Sarjanen: Entisaikaan lähiöylpeys näkyi ja kuului!

Nuorena Roihuvuoressa kasvanut Mikko juoksi poliisia karkuun tussi kourassa. Sittemmin hän on ammentanut itähelsinkiläisestä elämästä, tarinoista ja legendoista Atomirotta- ja Notkea Rotta -yhtyeiden laulajana ja biisintekijänä. On aika palata nuoruuden pelipaikoille.

Istumme Vuosaaressa sijaitsevan Kahvila Kampelan terassilla, meren äärellä. Vaikka aurinko paistaa keväisesti, muutama pakkasaste kertoo, että vielä ei kannata laittaa uimahousuja jalkaan. Hetki ennen haastattelua Mikko on kuitenkin silmäillyt Aurinkolahden uimarannalla olevaa avantoa ja arvellut, että saattaa pulahtaa sinne myöhemmin. Avantouinnista on tullut miehelle uusi harrastus viime vuoden aikana. Mutta ennen avantoa on hyvä syödä lohikeitto ja puhua rakkaasta Itä-Helsingistä.

Olet syntynyt ja kasvanut Roihuvuoressa ja viihdyt idässä edelleen. Miten koet Itä-Helsingin vuosien myötä muuttuneen?

Meikäläisen ensimmäisinä elinvuosina Itäkeskuksen kauppakeskuksen kohdalla oli vielä peltoa ja eikä Aurinkolahtea ja Herttoniemenrantaa ollut ollenkaan. Itselle muutos kiteytyy just mestojen ja fiiliksen muuttumisen kautta. Luokkafrendin faija oli talonmiehenä Herttoniemen öljysatamassa ja kaikki se, mikä on nykyään on asuinaluetta, oli ennen teollisuusaluetta. Ilolla olen ottanut kaiken muutoksen vastaan, tässähän ollaan tiedostamatta todistettu metropolin kehitystä. Nykyisinhän esimerkiksi täällä Vuosaaressa asuu 40 000 ihmistä.

En tiedä miten nykyjunnut blokkiutuvat ja millainen lähiöylpeys heillä on, mutta aikoinaan se näkyi ja kuului.

Itä-Helsingistä on tullut yhtenäinen paikka, joka oli 80-luvulla aivan erilainen. Silloin kysyttiin, että mistä (kaupunginosasta) sä oot ja tuli tappeluita, jos oli eri paikasta kuin kysyjä. Roihuvuori sen sijaan oli hyvä sulatusuuni, jossa kaikki tulivat toimeen toistensa kanssa, vaikka olisivat tulleet eri paikoista.

90-luvulla Roihuvuoren urheilukentän kopin seinään oli spreijattu “Roihuvuori peace city”, mikä puhui omaa kieltään.

Roihuvuoren ja Herttoniemen teollisuusalueen muutos on jäänyt myös hyvin mieleen. Aiemmin siellä oli Sesto, Rake-rautakauppa ja se, mikä on jäänyt kummittelemaan päähän, eli Snacky. Snacky oli se mesta, mistä haettiin burgerit. Nyt siinä on himmee Hertsi-kauppakeskus ja McDonald´s. Silloin se Snackyn pikku koju oli se juttu.

Mitkä paikat ovat sinulle erityisen tärkeitä?

Olen tykännyt uida ihan junnusta alkaen. Roihuvuoresta lähdin aina bussilla Vuosaaren uimahalliin, siellä tuli käytyä paljon. Bussinvaihtoakin piti harrastaa tuolla matkalla, joten se oli myös oma seikkailunsa. Pää jäässä pipon alla ja ulkona –50 astetta. Siihen aikaan oli vielä kunnon talvia. Eihän tuo matka pitkä ollut, mutta silloin se tuntui erilaiselta. 90-luvulla aloin käymään myös Itäkeskuksen uimahallissa ja Vuosaaren uimahalli sai hyvän kasvojenkohotuksen, sinne olen päätynyt aika usein viime vuosinakin.Mikko suosittelee uimista avannossa ja altaassa.

Aurinkolahden uimaranta on fantastinen, ei uskoisi, että ollaan kivenheiton päässä Helsingin keskustasta. “Itä-Helsingin Riviera” kuvaa hyvin tätä paikkaa, jossa on hiekkaranta, mukavia kahviloita ja ravintoloita.

Itä-Helsingistä puhuttaessa korostuu usein lähiöelämä, rauhattomuus ja huono-osaisuus mutta harvemmin sen kaunis luonto ja merellinen maisema. Kahvila Kampelan vieressä oleva Uutelan ulkoilupuisto on hyvä esimerkki tästä.

Miten Itä-Helsinkiä pitäisi tuoda esille, jotta kuva paranisi?

Tottakai tämä kaikki liittyy uutisointiin, pitää hakea raflaavia otsikoita. Itä-Helsinki on suuri alue, paljon asukkaita ja asuma-alueita, tottakai siinä on omat ongelmansa. Käsite “hirvittävä Itä-Helsinki” on kuitenkin kyllä jäänne jostain 1970–80 -luvun maineesta. Varsinkin Kontulalla oli kova maine aikoinaan, mutta nykyisin siellä järjestetään avantgarde-festivaaleja pahamaineisella ostarilla.

Monet kaverit asuvat siellä, eivätkä ikinä muuttaisi sieltä pois.

Mikko iloitsee, että graffiti-meininki elää Itä-Helsingissä yhä vahvana.

Varmasti Itä-Helsingissä on säpinää, pöhinää ja kuhinaa, ja se on korostunut varsinkin näin korona-aikana. Mutta olisihan se kiva, jos tätä kuvaa voitaisiin muuttaa vaikka juuri luonnon kautta, sitä idässä riittää. Mielestäni kuva Itä-Helsingistä on kuitenkin viime vuosina ollut paranemaan päin. Iso juttu olisi ollut, jos keikkapaikka Nosturi olisi tullut itään, kuten alunperin oli suunnitteilla.

Jos sä lähdet johonkin ulkomaille suurkaupunkiin ja katsot, että sun lempibändi soittaa tyyliin tuolla, niin ei se ole kyllä ikinä siinä kaupungin ytimessä. Sun pitää hyppää siihen metroon, sä menet sinne tavallaan hämmästellen, että ahaa, täällä on tällainen paikka/kaupunginosa. Eri meininki ja juttu. Itä-Helsinki olisi voinut saada tällä itselleen sen eläväisen homman, jonne tullaan kauempaakin. Eläväinen ja isompi keikkapaikka/klubi täältä vielä siis puuttuu.

Kuinka paljon löydät idästä inspiraatiota kappaleidesi sanoituksiin?

Löytyyhän sitä, heti musiikkiurani ensimmäisestä virallisesti julkaistusta kappaleesta, Notkea Rotta-yhtyeen “Pöhinää”, lähtien. Se tie, mikä on vienyt tämänhetkiseen ammattiin musiikin saralla Atomirotta-bändin tiimoilta, ei olisi ollut mahdollista ilman Itä-Helsinkiä. Halusimme kertoa siihen liittyviä tarinoita omalla tavallamme. Notkea Rotta-yhtyeen levyillä vilisee idän paikkoja sekä inspiraatiota. Kulttuurikeskus Stoasta löytyy yksi isoimpia kunnianosoituksia, jonka Notkea Rotta on saanut; Vuoden Itä-Helsinki-palkinto 2012. Tämän tunnustuksen saa merkittävästä työstä alueen tunnettavuuden, harrastusten ja elämänlaadun lisäämisestä sekä imagon nostamisesta. 

Missä vaiheessa hip hop ja graffitit tulivat mukaan kuvioihisi?

Olin Roihuvuoren ala-asteella musiikkiluokalla ja näihin aikoihin kuuntelin Bruce Springsteeniä, CCR:ä ja kasariheviä. Samoihin aikoihin kuulin myös ekan kerran Beastie Boysien ensimmäistä levyä “Licenced to Ill”. Beastie Boysien myötä mulle kirkastui räppi ja hip hop. Olin tottunut siihen, että bändissä on kitaristi, rumpali, basisti ja laulaja. Nyt olikin yhtye ja musiikkityyli, jossa kukaan ei soittanut mitään. Mietin, että ahaa, tällainenkin asia on olemassa kuin “two turntables and a microphone”. Samoihin aikoihin omilla Roihuvuoren ja Herttoniemen teollisuusalueen retkillä alkoi näkymään jotain mielenkiintoisia väriyhdistelmiä seinissä. Tajusin, että tällainen graffitihommakin oli leviämässä Suomeen.

Kun kävin koulua Kruunuhaan ylä-asteella, tutustuin Mikko Rimmiseen (Finlandia kirjallisuuspalkinnon voittaja 2010), joka oli jo kova bommaaja. Hänen kaveriporukkansa oli kuin suoraan Run DMC-yhtyeen videoilta Adidas Superstar -kengissään. Siitä lähti tutustuminen hip hop-musiikkiin laajemmin. Ei mennyt kuin pari viikkoa ja mullakin oli oma tägi ja tussi taskussa. En ole koskaan ollut mikään tussien ja kannujen suurkuluttaja, mutta kyllä sitä tuli jotain itsekin heitettyä ja parilla viimeisellä kerralla poliiseja karkuun juostua. Parinkympin korvilla oma into laantui, koska vartijat alkoivat kuumottamaan enemmän maalareita. Silloin huomasin, että maalaaminen oli itselle enemmän kiva harrastus. Osa maalareista alkoi käymään sissisotaa metrolinjoilla. Itse suuntasin intohimoni musiikkiin.

Huomaa, että musiikki on vienyt miehen mennessään! Roihuvuoren Hardrock Housessa ensimmäisen keikan vuonna 2014 tehnyt Atomirotta on työllistänyt sinua, Rane Raitsikkaa ja J. Pajulaaksoa jo vuosia. Minkälainen filosofia bändillänne on?

Täysiä vedetään aina, ollaan sitten lähiöbaarissa tai festivaaleilla! Atomirotalle lähiöbaarit olivat luontainen tapa lähteä liikkeelle bändinä. Katsottiin, että lähiöbaarien ja klubien kautta ponnistetaan ylöspäin. Tarpeeksi kun jyystää, niin paikat alkavat kasvamaan, kuitenkaan unohtamatta koskaan pienempiä mestoja. Ei sitä olisi ikinä uskonut, että tämä raketti lähtee näin korkealle lentämään vaikka luottavaisina käärittiinkin hihat ylös. Nyt on seitsemäs vuosi käynnissä ja odotamme kärsimättömästi keikoille pääsyä, kun korona vain hellittää.

Nyt on enää jälkinäytöksen aika ja niinhän siinä kävi, että Mikko toteutti uhkauksensa ja testasi Aurinkolahden avannon. “Piristävää!”, huikkaa mies reiästä noustessaan.

Elokuusta lähtien olen pulahtanut päivittäin avoveteen. Mariksesta Vuokkiin, idän avannot tutuiksi!Pandemian aikaansaama elämäntapamuutos vaihtoi satunnaiset, Black Bird -ravintolassa hankitut keikanjälkeiset GT-nousut avantoon.

Mikon Itä-Helsinkiin liittyvät Top 3-kappaleet:

Geto Boys – Mind playing tricks on me

Liian isoja ruutupaitoja, keskikaljaa, tusseja, metron vinkuva kiihdytysääni, ajelehtimista lähiöistä toiseen, heräämisiä kavereiden sohvilta ja taustalla tämä kappale. Tärkeä nuoruuden anthem.

The Doors – Riders on the storm

Roihuvuoren urheilukentän kopin seinään spreijattu Roihuvuori Peace City, tukka on kasvanut, rauhanpiippu kiertää, vaaleansiniset kesäyöt ovat loputtoman pitkiä ja 60-luvun lopun rauhan ja rakkauden henki on tavoittanut meidätkin aikuisuuden kynnyksellä aikakauden musiikkiklassikoiden kautta. Tässä vaiheessa ankara vinyylilevyjen keräily on jo hyvässä vauhdissa.

Notkea Rotta – Pöhinää

Itä-Helsingin “pöhinästä” kertova, alunperin kavereille pilke silmäkulmassa duunattu, eka oma suomenkielinen räppibiisi alkoi elää omaa elämäänsä ja käytännössä käynnisti koko muusikon urani.