”Kannattaa ottaa riskejä ja tehdä sitä, mitä rakastaa” – Itähelsinkiläinen taiteilija Johanna Witick kannustaa oman tien kulkemiseen
Vartiokylässä asuva Johanna Witick haaveili taiteilijan työstä jo lapsena. Nykyään hänet tunnetaan värikkäistä teoksista, jotka saavat hymyn huulille.
Jos Vartiokylän postilaatikoiden kesken järjestettäisiin kauneusmittelö, sen voittaisi todennäköisesti taiteilija Johanna Witickin luomus. Värittömien ja geneeristen postilaatikkorivistöjen joukosta erottuu edukseen se, johon on maalattu oranssi kettu, jolla on selässään siivet ja otsa kuin yksisarvisella.
Tarkkasilmäinen bongaa paikallisen paritalon etupihan puolelta muutakin näkemisen arvoista. Vaahterapuskien takaa paljastuu suihkulähde, jonka letkuista pitelevät kiinni Action Man -nuket, ja alakerran ikkunaruudun takaa näkyy verhojen sijaan sivellinrivistö.
– Innostun kaikesta oudosta ja omituisesta. Mitä kummempaa, sen parempi, Johanna sanoo.
Omia töitään hän luonnehtii naiiveiksi, övereiksi ja jopa passiivis-aggressiivisiksi. Värikkäissä teoksissa possut pierevät sateenkaaria ja kissat juovat kuohuvaa, mutta mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu. Taiteilijalla on kuulemma taipumus vaipua synkkyyteen, siksi hän ei tahdo luoda kenenkään seinille mitään mustaa ja masentavaa. Päinvastoin.
– Olen tehnyt synkkiä tauluja, mutta en koskaan myisi niitä kenellekään. En halua lisätä kenenkään elämään sellaista energiaa. Mieluummin maalaan päälle jotakin iloista.
Tällä hetkellä työhuoneessa on valmistumassa tilaustyö mustasta suomenhevosesta. Tekijän mukaan tummanpuhuva työ poikkeaa siitä, mitä alakerran työhuoneessa yleensä luodaan.
Lapsuuden haaveammatti
Piirtäminen ja maalaaminen ovat olleet läsnä Johannan elämässä lapsuudesta saakka. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin taiteesta tuli tekijälleen tärkeämpää kuin kelloon sidottu ura mainostoimistossa. Vaikka Johannan taiteellinen lahjakkuus noteerattiin jo peruskoulussa, 1980-luvun lasta kannustettiin hankkimaan niin sanottu oikea työ. Mitä ikinä sillä sitten tarkoitettiinkaan, taiteilijan urapolku nähtiin mahdottomana.
– Halusin jo pikkutyttönä taiteilijaksi, ja välillä eläinlääkäriksi. Lapsillehan on tietyssä vaiheessa selvää, että he haluavat olla jotakin mahtavaa. Ajattelu on puhdasta ja raikasta. Sitten väliin tulee maailma ja tyrmäävät vanhemmat, jotka sanovat, että älä hei kuvittelekaan.
Mainosalalla viettämääänsä ajanjaksoa taiteilija ei nykyisin kuvaile ylisanoin. Vaikka töissä pääsi parhaimmillaan tekemään pidettyjä kuvituksia ja käyttämään omaa luovuutta, vuoroissa puurtaminen ei tuntunut eläkeikään asti jatkuvalta luontevalta vaihtoehdolta, vaan enemmän vankilalta. Sieltä oli päästävä pois.
– Työ ei sopinut luonteelleni oikein mitenkään. Kyseenalaistin sen monesti. Mietin, että on pakko olla jotain muutakin. Nykyään saarnaan ihmisille siitä, miten lyhyt elämä on. Kannattaa ottaa riskejä ja tehdä sitä, mitä rakastaa.
Samoista teemoista kertoo myös Johannan Art loves you -niminen näyttely, joka on syyskuun loppuun asti esillä hotelli Marskissa. Teoksia yhdistää sisäinen sanoma siitä, että elämässä kannattaa olla oma itsensä. Silloin vetää puoleensa oikeita ihmisiä.
Taiteilija uskoo, että etenkin lapset ja nuoret kaipaavat valinnoilleen tukea, eivät tuomitsemista ja arvostelua. Siksi yksi teos kantaakin nimeä Only dog can judge me.
– Harva tekee luovaa työtä, mutta kaikki tykkäävät arvostella sitä.
Normeja vastaan
Kun Johanna vuonna 2016 sai tyttärensä, oravanpyörässä sinnittely sai jäädä historiaan. Omaa tytärtään taiteilija aikoo kannustaa siihen, että hänestä voi tulla mitä tahansa. Ehkä se tuntuu vähän samalta kuin saisi eteensä vapaat kädet, pensselin ja valkoisen paperin. Mitä tahansa hienoa voi syntyä, kun uskaltaa kokeilla.
Taiteilijan kodissa se näkyy konkreettisesti. Olohuoneen seinällä on pakkausroskista tehtyjä eläinveistoksia ja tyttären huoneen parkettilattialta löytyy vaaleanpunainen poni. Keittiön astiakaappiin on asennettu violetti valo, joka osoittaa suoraan hyllyyn, jota koristavat posliiniset eläinfiguurit. Kun niiden viereen hyppää maatiaiskissa Mörkö, tunnelma on hetken aikaa kuin Kissojen yössä.
Sateenkaaren kirjon värien ja suurisilmäisten eläinhahmojen täyttämistä teoksista huolimatta Johanna pukeutuu mieluummin mustaan kuin punaiseen. Vaikka hänen maalauksensa, veistoksensa ja lastenkirjansa edustavat pohjimmiltaan iloa, pinnan alla piilee muutakin. Loppuunpalamiskierteet ja masennuskaudet ovat tulleet taiteilijalle yhtä tutuksi kuin koulukiusaaminen aikoinaan. Jo peruskoulussa selvisi, että Suomessa heitetään pulpetilla niitä, jotka eivät ole samanlaisia kuin kaikki muut. Vähemmästäkin haavoittuu.
– Kaikki paha ei näy ulospäin. Useampi läheisistäni on lähtenyt täältä oman käden kautta. Yritän olla ihmisille kiltti, koska koskaan et voi tietää, mitä kaikkea kenellekin on sattunut.
Samoihin aikoihin kuin Johanna lopetteli uraansa mainosalalla, hänen Puotilassa asunut mummonsa kuoli. Se oli kova paikka naiselle, joka rakastaa vanhuksia yhtä paljon kuin lapsia ja eläimiä. Viimeistään siinä vaiheessa mieleen iski ajatus siitä, että tänne on tultu elämään täysillä, ei muumioitumaan yhteiskunnan kärpäspaperille.
– Lapset ja vanhukset ovat suosikkejani, koska heillä ei ole mitään suodattimia. Aina kun mahdollista, käyn juttelemassa mummoille.
Kerran yksi tuollainen jutteluhetki sai alkunsa Johannan näyttelyssä, jossa teoksen päivänkakkarat saivat erään eläkeläisen tarinatuulelle. Senioritalossa asunut nainen kertoi, että hänellä on tapana vedellä naapuriensa kanssa kukista lehtiä irti ja lausua ääneen: ”Kuolen, en kuole, kuolen, en kuole.”
Silloin taiteilijankin oli pakko purskahtaa nauruun.
Ollaanko kavereita? Tilaa Kaverikirjeemme, niin pystyt perillä idän kuulumisista.
Vuosaaressa varttunut Itä-Helsinki -median ja Koira haudattuna -podcastin perustaja Jenna Lehtonen on Vartiokylässä päivystävä toimittaja ja valokuvaaja, joka työskentelee yrittäjänä.
