Kontulan legendaarinen kalastaja tuntee Itä-Helsingin kuin vapansa

Mika ”Haukikoira” Vornanen on yksi Suomen tunnetuimmista kalastusoppaista ja pitkän linjan itähelsinkiläinen, joka rakastaa merta ja luontoa.

Suoritus palkittiin kymmenellä pennillä. Mika Vornanen katsoi vierestä, kun hänen kaverinsa kiipesi Myllypuron vesitornin huipulle ja roikkui hetken päästä kaiteen ulkopuolella. Sillä kerralla vedonlyönti onnistui, eikä kukaan pudonnut. Itä-Helsingin lähiöissä elettiin aikaa, jolloin pojat keksivät kolttosia. Talonmiehet eivät aina pysyneet perässä. Yhtenä päivänä noustiin vintin luukun kautta kerrostalon katolle, toisena ulkokautta Herttoniemen hyppytornin ylätasanteelle. Edes autolla ajaminen ei tuntunut pelottavalta, vaikka jalat eivät ihan polkimille asti yltäneetkään.

– Olihan se välillä ihan pimeää touhua, Mika (kuvassa alla) sanoo nyt, vuosikymmeniä myöhemmin.

Palotikkaita pitkin kiipeily ei tunnu enää yhtä hyvältä idealta kuin 1960-luvun lopulla. Siihen aikaan nuoreen poikaan kuitenkin iskostettiin jotain, mistä hänet opittiin myöhemmin tuntemaan. Kun isä vei ongelle Marjaniemeen, silloin lähdettiin ja vikkelästi. Satoi tai paistoi. Intohimosta tuli lopulta työ. Nykyään Mika ”Haukikoira” Vornanen, 64, toimii kalastusoppaana ja yrittäjänä, joka on yksi Suomen tunnetuimmista hauenkalastajista. Kalajutut eivät suinkaan ole hänen ainoa bravuurinsa.

Harva tietää, että Kontulassa asuva kalamies tuntee Itä-Helsingin yhtä hyvin kuin veden alla elävät eväkkäät. Siilitiellä varttunut Mika käyttää usein sanontaa, jolla hän aloittaa tämänkin haastattelun Eastonin Citymarketin kahvilassa.

– Heikot sortuu elon tiellä, loput Siilitiellä.

Niissä maisemissa varttunut itähelsinkiläinen muistaa lapsuuden metkut, voimakkaat ukonilmat ja naapuruston naamat yhä niin hyvin, että lähiötarinoita riittäisi kirjaksi asti.

Meren kohtalo surettaa

Kalastuksen ohella Mikan isä opetti pojalleen myös toisen tärkeän taidon. Sen, mitä tarkoittaa reilu peli. Siilitien kerrostalojen sisäpihoilla asui aikoinaan aikamiespoika, josta puhuttiin pilkkaavaan sävyyn. Joidenkin mukaan häntä oli kannettu verkkokassissa pää alaspäin niin, ettei kantojen kohdalla nostettu kahvoja.

– Pikkujätkät aina kiusasivat häntä ja juoksivat karkuun. Yhtenä päivänä faija sanoi, että sinä et häntä kiusaa. Heikompia ei kiusata ja maassa makaavaa ei potkita. Sen jälkeen olin ensimmäinen pentu, joka sanoi muille, että annetaan olla. Jätetään kaveri rauhaan.

Reilu peli on yksi niistä Itä-Helsingin opetuksista, jotka Mika mainitsee muistellessaan varhaislapsuuttaan Siilitiellä. Mieleen on jäänyt myös Teboilin huoltoasema ja sekatavarakauppa, jossa haisi karkille ja kahville. Kulmat ovat vuosien ja rakentamisen myötä muuttuneet, mutta jotain lapsuuden maisemasta on vielä jäljellä. Siksi Mika ajaa säännöllisesti vanhojen kotikulmiensa läpi. Se on idän nostalgiaa parhaimmillaan.

Elämä 2020-luvun Itä-Helsingissä on edelleen simppeliä. Joka taloyhtiöstä löytyy tosin yleensä aina se yksi, joka tekee muiden elämästä vaikeaa. Hänet tunnistaa yleensä lempinimestä ja siitä, että jutut ohitetaan olankohautuksella. Jos sellaista naapuruston yhteistä puheenaihetta ei ole, jutun juurta saa tien käyttäjistä traktorikuskeista aura-autoihin. Vanhojen itähelsinkiläisten keskuudessa elää Mikan mukaan voimakas me-henki.

– Mitä enemmän Itä-Helsinkiä moititaan, sitä enemmän se vahvistuu. Lähiön kulmat kasvattavat tietynlaista patriotismia. Kun on syntynyt, kasvanut ja elänyt täällä, siitä ollaan ylpeitä ja oman syntypaikan puolesta ollaan valmiita taistelemaan.

Kalastusoppaan kohdalla on selvää, että Mikan taistelut liittyvät vahvasti Itä-Helsingin luontoon ja mereen, jonka kohtalo sapettaa häntä. Rehevöitynyt Itämeri ei ole samanlainen kuin se oli silloin, kun pikkupoika pyöräili isän perässä ongelle Marjaniemen uimarannan kallioille. Kala ei syö enää samalla tavalla.

– Kyllä se riipaisee sydäntä, kun ylittää Kuliksen sillan. Onhan se julmaa, että joku, kenelle vesi tai meri ei merkitse mitään, voi kohdella aluetta niin. Faija sanoi joskus, että yhtenä päivänä tuosta tulee puro. Nyt se paikka muistuttaa kapeimmasta kohdasta juuri sitä. Meri on saanut turpaan, ja samaan aikaan puhutaan jostain merellisestä Helsingistä. Se on ihan klisee, kalastusopas harmittelee.

Ajat ovat muuttuneet myös Itäkeskuksen entisissä peltomaisemissa, joista muistuttavat enää lähinnä mustavalkokuvat. Muutama sellainen on ripustettu kahvilan seinälle. Mikalla on hämäriä muistikuvia Nymanin pelloista, mutta paremmin hän muistaa näillä kulmilla sijainneen vanhan Citymarketin, joka oli valmistuessaan iso juttu paikallisille. Kauppapaikan status ei kuulemma ole hälvennyt vuosien varrella. Päinvastoin. Mikalle kauppakeskus Easton edustaakin jo kuopatun Citymarketin jatketta, hänen tyttärelleen jotakin vähän isompaa.

– Tyttäreni puhuu Eastonista kuin jostain leivästä. Tämä paikka on uuden sukupolven Citymarket.

Kahvilusikat kilisevät vieressä, kun vaihdamme ajatuksia Itä-Helsingistä ja sen luonnosta. Viereisten pöytien puheensorina paljastaa sen, ettemme ole paikan ainoat alkuasukkaat.

Mölylästä Kontulan ostarille

Kun Mikalta kysyy, minne päin Itä-Helsinkiä hän veisi turistin, vastausta ei tarvitse odottaa pitkään. Ensimmäisenä vaihtoehtona nousee esiin paikka nimeltä Mölylä. Kyseessä on Herttoniemessä sijaitseva vehreä niemi, joka sijaitsee Vanhankaupunginlahden rannalla. Mikan uhkakuvissa paikan päälle rakennetaan vielä samanlainen ”ghetto” kuin Kalasatamaan, mutta ainakin toistaiseksi lintubongareiden rakastama metsäalue on saanut elää omassa rauhassaan.

– Se paikka on kuin erämaa keskellä Stadia. Sitä ei ymmärrä ennen kuin menee itse kävelemään sinne skutsiin.

Metsäalueiden niin sanottu nykyaikaistaminen ei ilahduta Mikaa, joka tarpoo mieluummin männynneulasten somistamia polkuja kuin valaistuja betoniteitä pitkin. Kontulassa pian 20 vuotta asuneena häntä huvittaa lööppien ja otsikoiden ylläpitämät rosoiset mielikuvat, jotka eivät aina vastaa todellisuutta. Ikänsä idässä asunut mies tietää, että Kivikon tai Kontulan metsässä pyöriessä törmää todennäköisemmin huuhkajaan kuin rosvoon, eikä ketun näkemisen tarvitse merkitä liikekannallepanoa. Vaikka itään rakennetaan jatkuvasti uutta, lääniäkin riittää. Vielä.

Yllä mainitut metsät ja niiden siimeksestä löytyvät vallihaudat ja tykkitiet ovat toinen kohde, jota Mika suosittelee etenkin niille, jotka asuvat muualla. Myös Vuosaaren luonnonsuojelualueet, Kontulan ostoskeskus ja Kulosaaren hautausmaa saavat oman mainintansa. Niistä jälkimmäisin lienee suurelle yleisölle tuntemattomin. Kulosaaren hautausmaa sijaitsee paraatipaikalla, aivan merenrannassa. Juuri siellä Kulosaaren sillan suunnilla, jossa meri on kokenut Mikan mukaan kolauksen.

Joku varmaan vielä keksii, että se paikka on liian arvokas paikka ruumiille.

Ihan samaa ei voi sanoa Kontulan ostoskeskuksen alueesta, joka tulee kokemaan tulevina vuosina isoja mylläyksiä. Sitä ennen Mika on yksi niistä paikallisista asukkaista, jonka voi bongata ostarin nurkilta. Siellä hän harjoittaa samaa harrastusta, joka toimii myös Esplanadin puistossa. Sitä harrastusta kutsutaan ihmisten tarkkailuksi. Mikalle kyseessä on pikemminkin näytelmä, jota voi rauhassa seurata kahvikuppi kourassa silloin, kun on vähän ylimääräistä aikaa. Näytelmä keskeytyy hetkeksi vain silloin, kun joku tulee pummaamaan tupakkaa. Ehkä siinä on jotain samaa kuin onkimisessa.

Tilaa Kaverikirjeemme niin pysyt kärryillä Itä-Helsingin kuulumisista ja tapahtumistamme. Liity listallemme tästä.