Tein syksyllä liikuntalupauksen – missä mennään nyt?
Viime kesänä päätimme perheenä panostaa sekä lasten että aikuisten liikkumiseen uusien harrastusten parissa. Miten liikuntalupaus on pitänyt?
Ihanien pullakahvien ja kesällä leivotun raparperipiirakan tuoksua on jo ikävä, kun lumi peittää puutarhaa. Ilman herkuttelua ei syksy eikä alkanut vuosikaan ole mennyt, mutta jotain olemme tehneet oikein. Aikaisempaa passiivisemman harrastusvuoden jälkeen päätimme vanhempina ryhdistäytyä siinä, että jaksamme kuljettaa lapsia harrastuksiin. Työ ja opiskelu olivat salakalavasti vieneet aikaa illoista niin, että harrastus toisen jälkeen oli kuivunut kasaan eikä se tietysti voinut olla lasten harteilla. Pohdimme yhdessä mielekkäitä harrastuksia ja syksyn alkaessa oli viikkokalenteri vakioitunut. Tiistaisin uimaan ja keskiviikkoisin temppukouluun. Myöhemmin tuli mukaan vielä taekwondo ja parkour. Lapset ovat olleet innoissaan ja meillä vanhemmilla on kuskaaminen jakautunut 50/50, molempien ollessa tyytyväisiä työnjakoon.
Omalla esimerkillä ohjaaminen
Meidän perheessä mies on aina ollut liikkuvaisempaa sorttia ja kova urheilemaan. Hän näyttää hyvää mallia omalla esimerkillään, sillä hän rakastaa liikuntaa. Oma suhteeni on monimutkaisempi. Olen koko ikäni liikkunut sykleissä. Välillä kieli vyön alla ja välillä unohtaen koko homman vuosiksi, kunnes taas innostun. Siinä on siis tekemistä, että löytäisin kultaisen keskitien ja arkiliikunnan menemättä kumpaakaan ääripäähän.
Tällä hetkellä liikun viikottain. Käyn lasten kanssa uimassa kerran viikossa ja sen lisäksi lenkkeilen koirien kanssa rauhallisella tahdilla, joka pitää peruskuntoa yllä. Edelleenkin haluaisin liikkua enemmän, mutta joku kuitenkin junnaa, sillä en saa itseäni kuntosalille vaikka kausikortti makaa taskussa. Perustelen saamattomuuttani kiireillä ja lupaan, että ehkä ensi viikolla. Taidan olla mestari keksimään tekosyitä kun uudelleenaloittamisen kynnys on noussut niin korkealla, että ajatus kunnon treenistä tuntuu epämiellyttävältä. Muistan kuitenkin sen, että ennen rakastin endorfiineja, jotka ryöppysivät hyvän treenin jälkeen. Saisikohan sitä itsensä paremmin liikkelle niiden voimalla?
Pieniä urheilijoita tekemässä
Viikonlopun hiihto olympialaisissa oli herkkää katseltavaa ja seurasimme kisoja kyynel silmäkulmassa. Iivo Niskasen voitto oli kertakaikkisen mahtavaa ja se herätti ajattelemaan urheilijan lapsuutta ja nuoruutta vanhemman näkökulmasta. Kaikista ei tule olympiaurheilijoita, mutta kyllä se varhaislapsuuden ja nuoruuden liikkuminen on paljon vanhemmista kiinni.
Jokainen tarvitsee liikkumiseen henkilökohtaisen palon ja halun, mutta vankat tukijoukot tekevät siitä helpompaa.
Iivo Niskasen isä kommentoi, että heillä ei koskaan pakotettu lapsia urheilemaan, vaan se on tullut heidän oma tahto. Miten mahtavaa ja tervettä tukemista! Sellaiseen on jokainen lapsi oikeutettu. Kannustetaan mutta ei pakoteta. Näytetään hyvää mallia ja autetaan siinä missä pystytään, terveellisellä ruoalla ja esimerkiksi sillä kuskaamisella. Vaikka näissä kuvissa on raparperipiirakkaa.
Anna Liljeroos
Neuvosta vaari ja Hetkiä idässä -blogien takana on itähelsinkiläinen perheenäiti Anna Liljeroos. Neuvosta vaari on itäisen Helsingin oma niksipirkka, Hetkiä idässä taas innostaa liikkeelle ruokahalua herättäen.