Toimittaja Perttu Häkkinen kuunteli ja puolusti Itä-Helsinkiä

Voitokasta päivää, aloitti toimittaja Perttu Häkkinen usein ohjelmansa radiossa tai podcastissa. Niissä hän kuvasi itä-Helsingin sellaisena, kun hän sen koki, ja sitä rakasti: rosoisena, kiinnostavana, äänekkäänä ja moneen pystyvänä.

“Kaukana metsä, kaukana taivaanranta. Hallaista peltoa pitkälti välissä, minun yksinäisyyteni lähellä, aivan liki, vieressä peiton alla. Tervetuloa Itä-Helsinkiin, tuolle merituulen, metsien, aavekartanoiden, betonikuutioiden ja ränsistyneiden ostoskeskusten myyttiselle vyöhykkeelle, maalta muuttaneiden ja maahanmuuttajien reservaattiin, jossa tätä nykyä asuu neljännes koko Helsingin väestöstä.”

Sitaatti on leikkaus Perttu Häkkisen ja Panu Hietanevan Itä-Helsinki trilogia -podcastista, jossa pohdittiin itähelsinkiläistä identiteettiä, puhuttiin murhista, slangista ja mystisistä linnan raunioista lähiökliseet tai tylsyys ansiokkaasti ohittaen.

Journalistisena ja taiteellisena pelikenttänä Itä-Helsinki oli Pertulle loppumaton inspiraation lähde, mikä kuuluu hänen pyrkimyksissään ymmärtää kotialueensa moninaista sielunmaisemaa.

Historiaa, rikoksia ja merenrantaa

Elämänsä aikana Perttu Häkkinen nauhoitti yli sata puheohjelmaa.

Itä-Helsinki trilogian ensimmäisessä osassa Historiaa ja rikoksia Perttu keskusteli rikostoimittaja Hannes Markkulan kanssa Itä-Helsinkiä vavahduttaneista rikostapauksista. Tarinaa riittää esimerkiksi pahamaineisena hammasmurhaajana tunnetusta Ismo Junnista, joka oman vaimonsa lisäksi murhasi Kivinokan mökkialueella neljä tuttavaansa sytyttämällä heidän majansa tuleen.

“No tilanne oli hänen kohdallaan se, että hänellähän oli näitä uhreja yhteensä kaikkiaan viisi, ja tuota ainakin kahdelta hän otti hampaat suusta sen jälkeen, kun oli surmannut nämä uhrit ja säilytti niitä lompakossaan ja näytteli niitä juoppotilanteissa kavereille”, veteraani-rikostoimittaja Hannes Markkula kommentoi (2016).

Vaikka Itä-Helsingin historiaan kuluu useampiakin historiaan jääneitä murhatapauksia, podista selviää, ettei Itä-Helsingin historia laajemmin katsottuna ole ollut lainkaan täynnä rikoksia ja väkivaltaa. 1960–70–luvuilla paljon levottomampia alueita löytyi esimerkiksi Malmilta, Rööperistä ja Kallion Sörnäisistä.

Ennen huumeiden ja sen tuoman rikollisuuden leviämistä kantakaupungista itään, valtaosa Itä-Helsingin alueista koettiin varsin rauhallisina – kuten monet Itä-Helsingissä asuvat kokevat edelleen.

Itä-Helsingin tärkeimpiä vetovoimatekijöitä ovat edelleenkin upea merellinen luonto ja kulttuurillinen monimuotoisuus. Kuten Perttu usein lausui; Itä-Helsinkiin yhdistyy tietynlainen rentous ja vastaanottavuus, jonka myötä moni kokee sulautuvansa ihmisten sekaan ja joukkoon muita alueita helpommin. Mitä iistimpää, sen siistimpää siis!

Mustanaamio suojelee ja innostaa

Toimittajana Perttu oli erityisen kiinnostunut esoteriasta; sisäistä, henkistä tai arkiajattelulta piiloutunutta viisautta etsivistä aatevirtauksista, joiden käsittelyyn sopivat filosofiset väittelyt tai keskustelut. Hänen tavoitteensa oli aina pyrkiä ymmärtämään keskustelikumppaniaan ja siksi hän antoi tämän avata näkemyksensä polarisoivaa vastainasettelua kartellen.

”Minua kiehtovat ihmiset, jotka ovat tietyllä tavalla napit vastakkain valtavirran todellisuuden kanssa. Siinä on jonkinlaista tenhoa. Haluan maallikkona kysyä ihmisiltä heidän todellisuudestaan”, Perttu perusteli hän Kulttuuriuutisen haastattelussa vuonna 2017.

”Kaikki mikä on näkymätöntä, kiinnostaa”

”Ala-asteen pihalla oli poika, jolla oli Nuuskamuikkusen hattu päässään. Ei siis pipo, ei stetsoni, vaan lierihattu, sellainen kuin Nuuskamuikkusella on. Tämä on ensimmäinen mielikuvani Pertusta. Perttu Häkkinen oli jo 10-vuotiaana jotenkin erilainen kuin muut”, muistelee Perttua Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen artikkelissa hänen lapsuudenystävänsä Pietari Sainio, jonka kanssa he tapasivat Itäkeskuksen peruskoulun kieliluokalla. Perttu opiskeli ranskaa, hän venäjää.

Vuonna 2018 traagisessa pyöräilyonnettomuudessa menehtyneen Pertun muistolle omistetun graffitin voi löytää Laajasalon sillan alla olevasta seinästä. Kuvassa Perttu esitetään Mustanaamiona, olihan hän sekä Mustannaamiokerhon kultajäsen – hän omisti lehden jokaisen numeron!  – sekä marginaalikulttuurien ja -taiteen luoja ja puolestapuhuja. Toimittajana hän oli kiinnostunut aiheista, joihin muut toimittajat eivät yleensä tarttuneet. Hänen johtamisessaan keskusteluissa ääneen pääsivät yhtä lailla kulttuurivaikuttajat kuin kadunmiehetkin.

Kulttuuritoimijana Perttua kiehtoi musiikin tekeminen ja kaikenlaiset marginaalihommat ja omakustanteet. Hän levytti musiikkia Randy Barracuda nimellä ja soitti muun muassa Imatran Voima – ja Tähtiportti -yhtyeissä. Skaala oli laaja space r&b:stä teknoon.

Yliskylän ostarin Bar Olohuoneessa Perttu äänitti keikkoja usein C-kaseteille ja jakoi niitä kavereilleen kuunneltavaksi. Hänestä musiikin tekemisellä ei tarvinnut tavoitella mitään vakavaa; Tulihan ihmisellä olla ilon ja nautinnon lähteitä, jotka tekevät elämästä siedettävää ja merkityksellistä.

“Ehkä se, mitä haluaisin vielä opetella, tai missä olla parempi, on rituaalimagia. Kaikki mikä on näkymätöntä kiinnostaa”, Perttu kertoi Kulttuuriuutiselle.

Ajattelijana Perttu oli niin avaran laajakatseinen ja ennakkoluuloton, että hän myös hämmensi ihmisiä. Ei ole tavanomaista, että ihmiset vertailevat eri aatteita ja ideologioita ilman moraalista arvotusta liikkuen fluiidisti erilaisten ajatusrakennelmien välillä.

”Vallitsevaa järjestelmää pitää haastaa. Perttu kertoi minulle suunnittelevansa sivarien ampumaseuraa. Se ärsyttäisi sekä siviilipalveluksen vastustajia että kannattajia”, teologi Yrjö Rosendal kertoo Kuukausiliitteessä.

Pertun jälkeensä jättämää laajaa kulttuuriperintöä ja ajattelua tukemaan on perustettu Perttu Häkkinen säätiö, joka tukee marginaalista taidetta ja kulttuuria monessa muodossa. Säätiö on muun muassa järjestänyt Alakulttuuripäivät-festivaalia ja jakanut Valonkantaja-palkintoa toimijoille, joiden taiteesta ja toiminnasta Perttu Häkkinenkin olisi pitänyt.

Perttu Häkkisen muistoksi tehdyn graffitin tekijät ovat pysyneet anonyymeinä.

Metsää ja betonia

Ihminen istuu betoniparvekkeella ja katselee puita. Miten se eroaa maaseudulla elävän ihmisen elämästä? Tai kun ihminen istuu työpaikalla lastauslaiturilla kahvikuppi kädessä ja rööki suussa ja tuijottaa ulos ikkunasta, pohtii General Njassa Pertun vieraana podcastissa, jossa puhutaan lähiöelämästä Myllypurossa ja Kontulassa.

Alkuaanhan lähiöt rakennettiin parantamaan elämänlaatua: antamaan työläisille sisävessat ja enemmän asuintilaa läheltä luontoa. Maalta Helsinkiin muuttaneiden ihmisten lisäksi Idän lähiöihin muutti paljon Helsinki-syntyisiä työläisiä, jotka olivat aiemmin asuneet ahtaasti ja huonoissa oloissa kantakaupungissa. Tästä syystä eniten syntyperäisiä helsinkiläisiä asuu Itä-Helsingissä, usein jo kolmannessa polvessa, General Njassa sanoo. Voidaan siis kysyä, mihin juurettomuus todella loppuu, omakotitaloonko?

”Periaatteessa stadissa voisi asua missä vaan, mutta asuessani jossain muualla, olisin silti itähelsinkiläinen. Täällä mä oon kotonani. Itä-Helsinki on niin kun New York, täällä on monenlaista hiihtäjää. Jos Itä olisi tuoksu, olisi se Vuosaaren kesäinen meren ranta ja metsät, pahimmillaan räntäinen marraskuun aamu ja märät ihmiset, jotka metrossa haisevat tupakalta ja vanhalta viinalta.”

Tuhansia kohtaamia metriksellä

Mutta mistä syntyy se stigma, joka Itään liittyy, pohtivat Perttu ja Njassa ohjelmassa myös. He päätyivät seuraavaan tulokseen: Metroasemilla kohtaavat tuhannet ihmiset päivittäin. Kun ihmiset ovat pääosin syventyneet kännyköihinsä, huomiota herättävät vain äänekkäimmät tai jotenkin erikoisesti käyttäytyvät ihmiset. Väkivaltaisesti käyttäytyvät ihmiset herättävät ymmärrettävästi pelkoa, vaikka pääsääntöisesti nämä ihmiset kahakoivat vain keskenään.

Tähän väliin mahtuu kuitenkin lukemattomasti muita kohtaamisia, joissa ihminen voi kokea olevansa oma itsensä, hyväksytty tai halutessaan huomaamaton. Yhtä ja yksi erityinen alueen monenkirjavassa väestössä.