Turvallinen koulutie
Kun menin ensimmäiselle luokalle elokuussa vuonna 1989 olin kuuden vanha. Minulla oli valkoinen kauluspaita ja sen päällä villainen mekko ja hame. Hiukseni olivat sivuponnarilla kevyesti krepattuna ja selässäni K-kauppiaalta saatu ilmainen reppu. Se oli takaa violetti, siinä oli neonkeltaiset olkaimet ja paljon heijastimia. Olin niin ylpeä saadessani tuon ekaluokkaisille tarkoitetun repun selkääni ja muistan ensimmäisen kouluaamun jännityksen yhä kuin eilisen. Minusta, perheen pienimmästä oli tullut koululainen.
Tänä syksynä esikoiseni nappaa repun selkäänsä tottunein ottein. Kolmasluokkalaisella ei ole edessä mitään erikoisen uutta. Keskimmäiseni jännittää esikoulun alkua enemmän. Eskari on uudessa talossa ja paikassa, joten vatsassa on perhosia ja ilmassa kysymyksiä. ”Saanko minä äiti kavereita?”
”Tietysti saat”, minä vastaan ja samalla mietin, että olisinpa itse yhtä rohkea kuin lapseni. Minulla meni kymmenen vuotta aikaa saada yliopistolla ystäviä vaikka lapsena tunsin koko tienoon. Mihin ihmeeseen se rohkeus aikuisuuden myötä katoaa?
Lasten päiväkoti- ja koulureppuja pakatessa havahdun siihen, että vuodet vierivät armotta eteenpäin. Nuorimmaiseni on jo kolme ja vanhin täyttää kymmenen. Mitä äitinä voisin tehdä, jotta heidän koulutiensä ja polkunsa suuressa maailmassa olisi turvallinen, täynnä lämpöä, ystäviä ja välittäviä aikuisia. Ettei kukaan jäisi välitunnilla yksin ja että lapset osaisivat ottaa myös muut huomioon.
Näin syksyisin koulujen alkaessa toivon, että kaikki lapset saisivat kulkea kouluun turvallisesti.
Toivon, että aikuisilla olisi viisautta olla olettamatta, että lapsi huomaa, kun kurvaan täältä.
Kaikki lapset ovat jonkun äidin ja isän rakkaita, yhtä tärkeitä ja arvokkaita. Mietin, että miten voisin muistuttaa vanhempia olemaan tarkkana liikenteessä. Oma esikoiseni ei juurikaan kuule, eikä hänellä siksi ole suuntakuuloa. Sitä ratin takana oleva ihminen ei voi nähdä tai tietää. Toivon, että aikuisilla olisi viisautta olla olettamatta, että lapsi huomaa, kun kurvaan täältä. Jokainen kun on erilainen. Yhden pyörä horjahtaa vielä helposti, toinen ei muista katsoa oikealle ja vasemmalle ja kolmas kenties ei kuule. Siitä huolimatta nämä pienet kasvavat keskellämme. Muistetaan, että koko kylä kasvattaa ja katsoo toistensa perään. Varsinkin näiden pienten kohdalla.
Anna Liljeroos
Neuvosta vaari ja Hetkiä idässä -blogien takana on itähelsinkiläinen perheenäiti Anna Liljeroos. Neuvosta vaari on itäisen Helsingin oma niksipirkka, Hetkiä idässä taas innostaa liikkeelle ruokahalua herättäen.
