Vuosaari saa oman äänitaideteoksensa
Äänitaiteilija Johanna Puuperän Vuosaarisonaatti äänitaideteos soi Vuosaaren Vuotorilla 20. marraskuuta. Teos on osa Vuotalon 20-vuotisjuhlaohjelmaa.
Skeittilautojen kolinaa, jousisoitinpohjaista musiikkia, paikallisten puhetta, metron melua, tuulen huminaa ja lokkien laulua. Ainakin tätä kaikkea on luvassa, kun äänitaiteilija Johanna Puuperän Vuosaarisonaatti esitetään Vuotorilla 20. päivä marraskuuta. Esitys on osa 20 vuotta täyttävän Vuotalon juhlaohjelmaa ja samalla jatko-osa aikaisemmalle Malmi-sinfonia opus 00700 -nimiselle äänitaideteokselle.
– Vuosaaren ylistys istuu Vuotalon bileisiin hyvin, äänitaiteilija sanoo.
Hymnejä lähiöille -nimeä kantava kokonaisuus jatkunee osittain Itä-Helsingissä myös Vuosaarisonaatin jälkeen. Johanna mainitsee puheissaan muun muassa Kontulakonserton, Itäkeskusoratorion ja Kannelmäkimenuetin. Idän lisäksi myös länsi puhuttelee Tapanilan ja Malmin rajalla asuvaa taiteilijaa.
Mutta mikä oikein saa ihmisen tuottamaan hymnejä lähiöille?
Johanna kertoo, että häntä on harmittanut lähiöiden huono maine jo vuosien ajan. Kun koronapandemia sulki maailman, ihmisten asuinseutujen merkitys korostui entisestään. Sitä kautta syntyi ajatus siitä, miten taiteen keinoin voisi parantaa lähiöiden stigmaa.
– Mediassa monesta alueesta saa lukea negatiivissävytteisiä juttuja. Oman kokemukseni mukaan monet mielikuvat tulevat ulkopuolelta, eivät sisäpuolelta niiltä ihmisiltä, jotka alueella elävät ja asuvat. Haluan omalla työlläni saada paikallisten äänen kuuluviin.
Etelä-Haagasta ponnistava äänialan freelancer kertoo, että hän muutti aikoinaan Itä-Helsinkiin vartiokyläläisen puolisonsa kanssa. Nuori pari asui ensin Itäkeskuksen kupeessa, myöhemmin Länsi-Herttoniemessä. Vaikka perhe asuu nykyisin muualla, vanhan kotiseudun merkitys ei ole hälvennyt.
– Mieheni aina haaveilee, jos vielä joskus palaisimme tänne itään. Käymme edelleen lasten ja koiran kanssa ulkoilemassa Vuosaaressa, koska ei tällaisia maastoja oikein muualta Helsingistä löydy, Johanna kertoo.
Vuosaaressa etenkin Kallahdenniemi on hänelle mieleinen paikka, jossa pääsee omanlaiseen mielentilaan vuodenajasta riippumatta.
Maallikon korviin äänitaiteilijan työ saattaa kuulostaa yhtä abstraktilta kuin sonaattimuoto, mutta käytännössä jokainen meistä on joskus kuunnellut äänisuunnittelijan -tai taiteilijan työnjälkeä jossakin esityksessä.
Teatterikorkeakoulusta valmistunut Johanna kertoo, että hänen työnkuvansa on hyvin laaja. Vuosaarisonaatin kaltaisten teosten lisäksi häntä työllistävät esimerkiksi erilaiset radiokuunnelmat ja esittävän taiteen kenttä, kuten teatteri. Lähes kaikki, mikä liittyy ääneen tai säveltämiseen.
– Minulla on klasaritausta, eli viulu on ollut pääsoittimeni lapsesta saakka. Nykyisissä töissäni yhdistän taustani äänitaiteilijuuteen, Johanna kertoo.
Tulevaa Vuosaarisonaattia äänitaiteilija kutsuu kollaasiksi, joka yhdistelee klassista musiikkia ja kenttä-äänityksiä, joissa ambienssi sekoittuu paikallisten dokumentaarisiin haastattelupätkiin. Hymnejä lähiöille -kokonaisuus ammentaa inspiraationsa klassisen musiikin sinfoniaorkesteriperinteestä, jossa jokaisella soittimella ja muusikolla on oma roolinsa. Johannan mukaan helposti lähestyttävä Vuosaarisonaatti kuitenkin ottaa itsensä vähemmän vakavasti kuin klassinen musiikki yleensä.
Marraskuussa esitettävän sonaatin tapauksessa ääneen pääsee Vuosaari ja sen monikieliset asukkaat. Sitä varten Johanna on viime kuukausina kulkenut nauhuri kädessä ja kuulokkeet päässä pitkin ja poikin Vuosaarta. Äänitallenteita on kertynyt muistiin niin Aurinkolahden rannalta kuin uimahallin nurkilta.
Taiteilijan mukaan kohtaamiset ovat olleet mutkattomia. Ihmiset ovat puhuneet Vuosaaresta ylpeästi ja mielellään. Etenkin lähiluonto, monikulttuurisuus ja meri ovat elementtejä, jotka ovat toistuneet paikallisten tarinoissa aikuisista lapsiin. Esiin on noussut myös eräänlainen me-henki, se, että toisesta välitetään. Naapurit tunnetaan. Kuin todisteena siitä, Johanna sai äänitysten lomassa kutsuja paikallisten koteihin.
– Kaikki ovat olleet heti valmiina jutustelulle, kun olen mennyt kysymään, saanko häiritä. Se ei valitettavasti ole Suomessa mikään itsestäänselvyys.
Vaikka Vuosaari on iso alue, täällä tuntuu olevan sellainen pikkukylän meininki, Johanna kuvailee.
Siitä esimerkkinä hän mainitsee kaupunginosan aktiivisen Facebook-ryhmän.
Vuotalon edustalla sijaitsevaa Vuotoria hän pitää optimaalisena paikkana esitykselle, joka valloittaa meille kaikille kuuluvaa kaupunkitilaa. Marraskuisena lauantaipäivänä taiteen äärelle voi siis eksyä kuin huomaamattaan, sillä kaiutinjärjestelmä tulee ulos. Jos sattuu oikeana hetkenä kävelemään ohitse, ääntä pysähtyy todennäköisesti kuuntelemaan.
– Ihmisten en aina tarvitse hakeutua taiteelle perinteisesti osoitettuun paikkaan, vaan minä voin mennä sinne, missä ihmiset ovat. Siksi on mielestäni tärkeää, että teos esitetään ulkona – satoi tai paistoi. Ideana on alusta lähtien ollut se, että teos sekoittuu aidon äänimaailman kanssa. Ääni ympäröi kuulijansa niin, ettei sitä voi olla huomaamatta. Jos näen, että joku kävelee ohi, niin lisään volyymia, Johanna vitsailee.
Hän toivoo, että teos ilahduttaa marraskuun pimeydessä ohikulkijoita, ja herkistää kokijansa pysähtymään ja havainnoimaan arkisen tuttua ympäristöä uusin silmin ja korvin.
Tapahtumaan on vapaa pääsy.
Vuosaaressa varttunut Itä-Helsinki -median ja Koira haudattuna -podcastin perustaja Jenna Lehtonen on Vartiokylässä päivystävä toimittaja ja valokuvaaja, joka työskentelee yrittäjänä.
